Jussi Tuori: Elinikäinen matka historian ja filatelian ytimeen
Postimerkkien kerääminen oli Jussi Tuorin lapsuudessa joukkoilmiö, sillä käytännössä kaikki pikkupojat keräsivät postimerkkejä. Poikalaumat juoksivat antikvariaatista toiseen metsästäen hyviä löytöjä. Pääasiana usein oli maantiede. Jussillakin se oli Suomen ohella Britannian Kansainyhteisö.
Seitsenvuotislahjaksi Jussi sai isältään erän suomalaisia postimerkkejä sekä Lape-kansion, postimerkkiluettelon, pinsetit ja liimakkeita. Viikkorahat tuli sijoitettua postimerkkeihin ja lisää materiaalia sai kavereilta vaihtamalla. Näin syntyi teini-ikään mennessä ihan kohtuullinen Suomi-kokoelma, joka kuitenkin jäi sittemmin pölyttymään opiskelun, uran ja perhe-elämän vuoksi.
Helsingissä vuonna 1940 syntynyt Jussi Tuori valmistui 1964 Helsingin yliopistosta, sovelletusta matematiikasta ja päätyi silloin pitkäaikaiseen työsuhteeseen Kansallis-Osake-Pankkiin. Siellä hän toimi 1970-luvulla atk-päällikkönä sekä 1980–1990-luvuilla toimitusjohtajana Kansallisrahoituksessa ja Kansallisluottopankissa. Varsinainen innostuminen filateliaan tapahtui 1970-luvun puolivälissä, jolloin Tuori löysi vanhan kokoelmansa ja alkoi pohtia, mitä sille voisi tehdä.
Hänelle vinkattiin Mikko Ossan julkaisemaa kirjaa ”Suomi filatelian aarreaitta”, jonka luettuaan Jussi Tuori totesi, että eihän hänen kokoelmansa täydentäminen puuttuvilla merkeillä, kuten iso- ja pienihelmisillä ovaaleilla, olisi mikään ylivoimainen tehtävä. Kokoelmassa komeilikin jo valmiina yksi sisäänleikattu 10 kopeekan ovaali. Lisäksi hän oivalsi, että vuosien 1860–1866 isohampaisten merkkien eri hammasteiden hankinta oli myös täysin mahdollisuuksien rajoissa. Tuori oli sen jälkeen myyty mies.
KOP:n kerhosta tärkeä solmukohta
Erityinen onnenpotku oli, että Jussi Tuorin työpaikassa Kansallispankissa toimi oma aktiivinen postimerkkikerho, jonka useat jäsenet olivat lisäksi Suomen eturivin filatelisteja. Näitä nimekkäitä kerhon jäseniä olivat muun muassa Björn-Eric Saarinen, Kari Rahiala ja Kaarlo Hirvikoski. Tuori värvättiin jäseneksi kerhoon, jossa erityisesti Kari Rahiala toimi hänen tukijanaan ja sai houkuteltua hänet liittymään myös Helsingin ruotsinkielisen filatelistiyhdistyksen HFF:n jäseneksi vuonna 1979. HFF on Suomen vanhin edelleen toimiva postimerkkikerho.
Kari tutustutti Jussin myös moniin muihin merkittäviin filatelisteihin, joista myöhemmin tuli hänen filateelisen uransa tärkeimpiä kontakteja ja auttajia. Rahialan lisäksi Jussi Tuorin keskeisimmät ystävät kautta aikain ovat olleet Kaj Hellman ja Jorma Leinonen. Ilman heitä Jussi ei omien sanojensa mukaan olisi päässyt filateliassa samalla lailla eteenpäin. Keräilyssä verkostoituminen on tärkeää ja siinä Jussilla oli hyvät eväät matkassaan.
Tuorin mukaan sosiaalisuus onkin tärkeä osa harrastamista. Kun saman alan tuntijat kokoontuvat yhteen, toisten keräilijöiden taustalla ei ole mitään merkitystä, vaan kaikki ovat samalla viivalla. Pitkälle kehittyneitä tutkijafilatelisteja yhdistävätkin hyvinkin erilaiset taustat, mutta yhteiset intressit. Sosiaalisuus tulee esille myös kerhotoiminnassa. Jussille on lisäksi ollut tärkeää pitkälle kehittynyt järjestötoiminta sekä kansainvälisyys. Ne ovat tarjonneet hänelle monipuolisia järjestötehtäviä lähtien opiskelijapolitiikasta aina SYL:n puheenjohtajuuteen, ylioppilaiden terveydenhoidosta, tietotekniikasta, Suomen ja Neuvostoliiton tieteellis-teknisestä yhteistyöstä, filateliasta ja rahoitukseen liittyvistä järjestöistä. Kansainvälisyys on ollut tärkeä piirre useimmissa organisaatioissa. Tätä kautta on jäänyt monta hyvää elämänpituista ystävää ja ystäväpariskuntaa.
Historian merkittävä rooli
Historian harrastuneisuus puskee esiin lähes kaikissa Jussi Tuorin rakentamissa kokoelmissa. Kaikkein voimakkaimmin se nousi esille ”Winning the Independence” eli ”Itsenäisyyden Saavuttaminen” -kokoelmassa, joka sisälsi pelkästään historiaa lisättynä aiheeseen sopivilla filateelisilla harvinaisuuksilla, kuten Saarisen mallin luonnoksilla. Samoin monet leimamerkkien keräilyyn liittyvät kokoelmat ovat dokumenttien osalta täynnä historiaa.
Historiaan pohjaavat kokoelmat edellyttävät usein paljon tutkimusta. Samoin Tuorin nykyisen kiinnostuksen kohteena olevat leimapaperidokumentit vaativat paljon syventävää tutkimusta. Täydellisyyteen on mahdotonta päästä, ja aina joskus jotain jää selvittämättä.
Keskittyminen kannattaa
Kokoelmien karttuessa Tuori oppi, että kaikkea mahdollista ei voi kerätä, vaan harrastusta tulee rajata omien intressien mukaan. Pikkupoikana hän oli kerännyt jopa Britannian kansainyhteisöä, mutta aikuisiällä Jussi rajasi keräilynsä Suomen eri osa-alueisiin. Hän lähti liikkeelle klassisesta Suomesta ja saikin siitä aikaan hyvän kokoelman.
Nykyään hän keskittyy pääasiassa leimamerkkeihin ja leimapapereihin sekä ehiöihin, käytyään ensin läpi monet mutkat filateelisella polullaan. Jussi on omien sanojensa mukaan lähtenyt perinteisestä filateliasta ja kulkenut postihistorian sekä ehiöiden kautta lopulta leimamerkkeihin.
Uuden kokoelman laatiminen tuottaa Jussi Tuorille aina monenlaisia positiivisia tunteita. Mielihyvää tuottaa ensinnäkin tutustuminen aihepiiriin, sitten aineiston hankkiminen, kokoelman rakenteen suunnittelu ja lopulta kokoelmalehtien laatiminen omasta aineistosta. Iloa tuottaa myös esteettinen nautinto siitä, kun saa laadittua hyvännäköisen kokoelmalehden ja kiinnitettyä kohteet tuolle sivulle. Silloin tulee toisinaan näytettyä jopa kotiväelle, että katsokaapas mitä olenkaan saanut aikaan.
Useita näyttelykokoelmia
Ensimmäinen Jussi Tuorin rakentama laaja näyttelykokoelma oli klassisesta Suomesta1856–1884. Jussi toteaakin, että se oli kuin hänen viides lapsensa. Kokoelma oli todella sydänverellä ja velkaantuen tehty. Sillä hän saavutti Lontoon maailmannäyttelyssä v. 1990 suuren kansainvälisen kullan, mikä oli pitkän aikaa hänen merkittävin filateelinen saavutuksensa.
Ensimmäistä näyttelykokoelmaa seurasivat monet muut korkealuokkaiset kokoelmat. Lukuun ottamatta yhtä poikkeusta niitä kaikkia yhdistää suomalaisuus. Jussi Tuorin ainoa askel ulkomaisen filatelian puolelle oli Tanska-kokoelma 1851–1869, jonka klassinen osa 1851–1863 palkittiin kahdella kansainvälisellä suurella kultamitalilla ja pohjoismaisella Grand Prix -palkinnolla. Tämä, samoin kuin useat muutkin kokoelmat, on myöhemmin myyty, jotta on saatu resursseja yhä uusien kokoelmien rakentamiseen.
Suomen postimerkeistä on syntynyt klassisen aikakauden lisäksi kokoelmat useista käyttösarjoista, kuten Saarisen mallista, leijonamalleista 1930 ja 1954, ehiökokoelmat Saarisen mallista, Vaasan mallista ja leijonamallista 1930 sekä leimamerkkikokoelmat isohampaisista leimamerkeistä 1865–1866, vuosien 1881–1894 leimamerkeistä ja ekstraleimatuista leimapapereista. Lisäksi Tuori on rakentanut jo mainitun kokoelman Winning the Independence, jota on käytetty paljon hyväksi myös filatelian markkinoinnissa laajemmalle yleisölle. Kaikkein henkilökohtaisin Jussin kokoelmista on isoisänisän kirkollista uraa esittelevä yhden kehyksen laajuinen kokoelma. Nyt hän uhkaa rakentaa vielä kolme kokoelmaa, yhden mm. Vaasan mallin merkeistä, ennen 90-vuotispäiväänsä.
Materiaalin ja tiedon hankkiminen
Jussi Tuorin näyttelykokoelmien rakentaminen on alkanut materiaalin hankinnasta. Merkittävin hankintakanava ovat olleet huutokaupat. Suomalaisissa kohteissa ovat myös kokonaisten kokoelmien ostot olleet tärkeitä. Materiaalin lisäksi sitä kautta on siirtynyt todella merkittävästi tietoa, tutkimusta ja osaamista.
Tuorin asiointi Hellman-huutokauppojen kanssa alkoi jo viisikymmentä vuotta sitten. Hän oppi tuolloin luottamaan Kaj Hellmaniin täysin. Kaj oli Jussin mielestä läpeensä rehellinen sekä liiketoiminnassaan että sen ulkopuolella. Hänen osaamisensa ja tietoutensa olivat Suomessa aivan omaa luokkaansa.
Kun Kaj myi huutokauppahuoneensa Tatu Untiselle, muutos ei lopultakaan ollut kovin suuri. Tuorin arvion mukaan nuo kaksi toimitusjohtajaa ovat luonteiltaan tietysti monella tavalla erilaisia, mutta kuitenkin samat peruspiirteet, kuten rehellisyys, luovuus ja joustavuus ovat säilyneet. Jussi toteaa olevansa kiitollinen siitä, että hän on voinut kutsua molempia ystävikseen ja luottamus on ollut sataprosenttista.
Joukkorahoituksen voima
Jussi Tuorin hyvä ystävä Kaj Hellman oli jo vuosia valmistellut Suomen ikonisimman filatelistin Agathon Fabergén (1876–1951) elämäkertaa yhdessä skotlantilaisen Jeffrey Stonen kanssa. Tutkimuksen erityispiirteenä olivat Fabergén tuhannet käsin koodatut lyijykynämerkinnät postimerkkien takana. Näistä merkinnöistä tunnistetaan vielä nykyäänkin vanhan mestarin aikanaan omistamat kohteet, jotka huutokaupoissa mainitaan aina merkinnällä ex Fabergé.
Kaj Hellman oli hyvin tietoinen hänen vakavan sairautensa antamasta lyhyestä elinajasta, mutta silti hän ponnisteli loppuun asti saadakseen työnsä päätökseen. Kaj jatkoi esimerkiksi kuvatekstien laatimista aina viimeiseen elinpäiväänsä saakka. Hän oli tähdännyt kirjan julkaisemiseen kansainvälisen Finlandia 2017 -näyttelyn yhteydessä, mutta lopulta kuolema katkaisi työn ennen aikojaan. Jeffrey Stone jatkoi Kaj Hellmanin (1948–2016) työn loppuun. Jussi Tuori oli ollut projektissa mukana sen verran, että Kaj oli pyytänyt häntä kirjoittamaan alkusanat teokseen. Hän päätti viedä ystävänsä aloittaman projektin päätökseen ja hankki kirjalle sekä rahoituksen että kustantajan.
Tuolloin rahoitusmarkkinoilla joukkorahoitus oli täysin uutta, mutta Tuori päätti tarttua siihen. Hän pyysi eri tahoja lähtemään mukaan kirjan julkaisemiseen tuhannen euron panoksella vedoten sekä kirjan filateeliseen merkitykseen että Kaj Hellmanin muiston kunnioittamiseen. Näin rahat löytyivätkin. Kahdeksan kotimaista ja yhtä monta ulkomaista tahoa oli valmis lahjoittamaan pyydetyn summan, jotta merkittävä teos näkisi päivänvalon. Kustantajaksi saatiin Suomen Filateliapalvelu, joka on nykyisten Hellman Huutokauppojen emoyhtiö. Kirja saatiin näin julkaistua Suomen itsenäisyyden juhlavuonna 2017 Kajn toiveen mukaisesti.
Lue koko artikkeli Keräilyuutiset -lehden numerosta 3/2024. Irtonumeron voit ostaa verkkokaupastamme stamps.fi